lauantai 10. tammikuuta 2015

Lasketaan päiviä

Vuosi alkoi jännittävissä mietteissä.

Joulun ja Uuden vuoden reissut ja Pikku Kirpun 2-vuotissynttäri jutut on vielä tulossa,  mutta ensiksi tahdoin tämän mieltä kaiverruttaneen jutun pois alta.. Aloitetaan vuosi näin:
Kohti parempaa mennään, eikö? Monia uusia muutoksia ja juttuja tulossa, koitan vain tässä saada järkättyä aikaa kirjoittamiseen, meinaa olla pikkusen kiireistä aikaa tässä meneillään..
 Pysyttehän mukana..??

Haaveillaan yhdessä!

***



Nyt se sitten varmistui.
Päivämäärä, vielä kaukainen, mutta silti niin pelottava.
Leikkaus päivä.
Helmikuun lopussa vasta. 

Kerronko hiukan meiän 9-vuotiaasta?
En ole paljon täällä lapsista puhunut, mutta jos hiukan kerron millainen meiän 9-vuotias on.
Poika on aina ollut kovatahtoinen, kova liikkumaan ja ruumiinrakenteeltaan jämäkkä vahva rakenteinen poika. Iloinen höpöttäjä, vitsiniekka, hassuttelija. Kova tsemppari, omapäinen ja silti rauhallinen omiin asioihinsa uppoutuja.. Kasvaa omia käyriään, ei liian korkealla, ei miinuksella, vaan siellä keskitason välissä. Poika on aina tykännyt jääkiekosta ja nyt sählystä on tullut siihen viereen toinen kiinnostuksen kohde.

Perthesin sivuilta kun lukee niin juurikin nuo ruumiinrakenteet ja liikkuvalapsi on syyt tautiin ja siltikään ne eivät ole syy miksi poika sen sai. Sairaus on periytyvä jossain suhteessa, mutta suvussa ei ole ollut tapauksia, joten kaikki on vain sattumien summa. Perthes sairautena on aivan jotain uutta, josta emme ole kuulleet koskaan. Sen kanssa pystyy onneksi elämään ja se on parantuvaa laatua. Ehkä jonain päivänä poika kulkee armeijan a-miehenä, tai sitten saa vapautuksen pitkistä metsälenkeistä, sinne asti emme pysty ennustamaan. Kuitenkin lupaus on, että leikkauksella saadaan aikaan hyvät tulokset, jotka parantavat tulevaisuuden näkymiä. Ehkäistään tällä jopa tulevat lonkkaleikkaus (tekonivelet tai lonkkaluun uusi kuppi). Ollaan siis positiivisia tulevaisuuden suhteen. Ehkä tämä tulee hyvään saumaan, toisaalta liian aikaisin. Kun on vertaistuki ryhmässä kuunnellut ja kysellyt toisilta meillä on menty rytinällä hyvästä huonoon. vajaassa vuodessa. Toisilla saattaa olla hyvä-kausi useita vuosia. Meillä diaknoosista kului vain 3 kuukautta, kun jo tuli leikkaus-kortti esille, vaikkakin paria kuukautta aikaisemmin oltiin hyvin positiivisia ja hyvillä mielin että tämä etenee hitaasti. Se kuitenkin ärsyyntyi jostakin ja hyppäsi kohtalaisesta suoraan leikkausjonoon.  On ollut rohkaisevaan kuulla miten toiset ovat parantuneet ja kokeneet leikkauksen jälkeisen ajan.

Osittain syy on ehkä se, että ollaan annettu pojan touhuta. Ei olla estetty menemästä, tekemästä tai käsketty olla paikoillaan. Pahin kaikista on kuitenkin se, että poika ei ole suostunut käyttämään sauvaansa silloin kuin jalka on ollut pahimmillaan.. Kerran kun koulussa on kiusattu ei ole halunnut kuunnella toistamiseen huuteluita ja nimittelyä. Äitinä tämä raapaisee syvältä. Kouluun on oltu yhteydessä ja asiaa on selvitelty, muttei se silti ole huutajien suita tukkinu! Pelottaa jo valmiiksi miten sitten käy kun poika joutuu menemään kouluun rullatuolissa ja kaksien sauvojen kanssa.. Kinkkaamaan paikasta toiseen ja pyytämään apua kenkien laitossa tai pukemisessa..?? Saanko ite mennä avaamaan sanaisen arkkuni noille jotka huutelevat? Saanko kertoa ettei sairaus ole naurun asia? Saanko sanoa että jokainen huuto jonka poika kuulee musertaa palan hänen itsetunnostaan ja halustaan parantua?? Tuleeko kouluun lähdöstä tahtojen taistelu?

Meiän 9-vuotias on kuitenkin ollut sissi ja vahva. En itse ole ollut läheskään yhtä vahva ja määrätietoinen. Olen monet illat itkenyt miten lapsi joutuu kärsimään ja mitä kaikkea liikkuvainen pieni poikani joutuu kokemaan, vaikkei ole ansainnut puoliakaan näistä koettelemuksistaan. Hän koittaa olla urhea ja rohkea, ei kerro kun sattuu ja koittaa pitää kaiken sisällään, jottei tämä olisi totta ja jokapäiväistä.



Meiän 9-vuotias on voimakastahtoinen, joka varmasti auttaa tässä asiassa, kunhan saamme hänet vain muistamaan pari asiaa, jotka edesauttaa paranemisessa: Sauvoja ja rullatuolia pitää käyttää, jotta lonkka voi parantua rauhassa. Toivottavasti poika vaan tajuaa itse ettei ole kepuli konsteja eikä tästä voi luistaa mihinkään.. Sillä äitinä pelkään sitä, että hän ei suostu kumpaankaan, rullatuoliin tai sauvoihin ja päättää ettei niitä käytä..  Tähän kaikkeen, siis tsemppariksi parantumiseen ja hitaasti etenemiseen täti järjesti pojalle täksi päiväksi oikein mahtavan yllätyksen..

Siihen liittyy ainakin nämä viisi asiaa:
Punainen - Musta - Valkoinen
Synergia halli
nro 11
VIP
paperi ja kynä!

Kerronpa teille sen myöhemmin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hipsula kiittää kommenteista!

Seuraa Hipsulaa: