Se tarkoittaa että ystävyyssuhde loppuu tai erkanemme.
Jokaisellehan tälläsiä tilanteita tulee elämän varrella vastaan, se on osa elämää, mutta välillä nämä erot koskettavat enemmän kuin toiset.. Toisinaan ollaan onnellisia, että voidaan sanoa hyvästit. Toisinaan on vaikea hyväksyä että tiet lähtevät erisuuntiin. Jokainen polku elämässä kulkee johonkin suuntaan, eikä sen mutkia voi etukäteen tietää.
Tällä kertaa tilanne on aivan eri kuin yleensä. Tämä juttu alkoi pienen pojan suuresta unelmasta ja kasvoi uskomattomaksi epätodellisuuden ja unelmien kevääksi. Samalla kun ollaan eletty omaa elämäämme, on Hän ollut osa tarinaa ja tietoinen jokaisesta käänteensä. Yksi toive ja saatiin ainakin sata kokemusta enenmmän kuin mitä toivottiin! Tällä kertaan Hän halusi sanoa hyvästit henkilökohtaisesti. Hän halusi tulla käymään meillä kotona ja sanoa näkemiin, näemmehän vielä.. Hän on suuri persoona, Suuri sydän ja uskomattoman avoin. Tavatessa lentää yläfemmat ja kuuluu karskilla aksentilla: Moro! Muuta ei paljoa sitten sanotakkaan suomeksi. Aivan kuin olisi tunnettu aina. Nähty vain muutama kerta. Uskomatonta miten voi joku olla niin aito, ei me suomalaiset tuollaisia olla. Hyvä jos naapuri vähän kättä nostaa ohimennessään.. Ollaan karskia kansaa. Ollaan synkkiä erakoita Häneen verrattuna! Suuri kiitos Eric ja JYP!
Hän muistuttaa poikaa: JYP pelaa ainakin neljä peliä TPS:ää vastaan ensi kaudellakin.
Hän sanoo, että huoneessa on liikaa musta-puna-valkoista, vaikka se tällä kaudella olikin hyvä, mutta pakko on jotain musta-valkoistakin kuulemma hankkia. Poika vilkaisee tätiä ja tuumaa, tutti voisi olla tarpeeksi pieni.. Nauru on tarttuva. Meillä on hurrikaanisydän ollut jo vuosia, nämä kevään aikan otetut kuvat kyllä ovat ehkä ne tärkeimmät ja arvokkaimmat muistot koko hurrikaani taipaleen aikana.. Poikahan sai myös Kukkosen mailan, sen tarina (ja päätyminen meille) onkin sitten hiukan erikoisempi ja niin pitkä tarina.... Maila tuli lopulta pojalle koulun kautta, vaikka se seikkailikin pitkin poikin..
Hän tahtoi kuulla kuulumisia, tahtoo nähdä pojan syksyllä peleissä, ilman keppejä, tietenkin. Tahtoi tietää miten englanti sujuu koulussa (kiitettävänhän tuo sitten saikin) ja opettajalle piti ehdottomasti sanoa terkkuja. Hän tahtoi että laitetaan kesälläkin kuvia kesähommista ja kerrotaan kuinka paraneminen edistyy. Tahtoi nähdä kuvan kun poika palaa sählyn pariin ja ehdottomasti kuulla millon pääsee pelaamaan ensimmäisen pelinsä turkoosissa Lepän paidassa.
Itselläni meinasi iskeä paniikki, mitä tarjota kahvin kanssa Stanley Cupin voittajalle, Suomen mestarille, Jypin ehdottamasti suurimmalle työjuhdalle, Suurella sydämellä varustelulle joukkueen kapteenille, Eric Perrinille.. Mutta poika ratkaisi tämän: hän leipoi voisilmäpullia. Itse tein mustikkapiirakkaa.. Ericille kelpasin vain se pulla ja kahvi.
Oli rankka päivä.
Tietenkin tiedossa on että joukkueet muuttuvat. Ainahan niin käy, mutta tämä ottaa erityisen koville. Ne muutamat idolit, joita pojalla on (OLI) Jypissä vaihtavat joukkuetta ensikaudelle. Poika tuumasi syvään huokaisten ettei tiedä onko se yhtään kivaa. Hän parantuu ja on menossa ensi kaudellakin pelejä katsomaan, mutta onko siellä pukukopissa enää yhtäkään näistä idoleista, jotka kannustivat häntä parantumaan..? Onko siellä enää ketään, joka tuntee tarinan alusta alkaen..? Hämmennys on suuri ja syksyn pelejä odotetaan kyllä jo innolla.
Kuulumisia ollaan vaihdettu. Viimeinen fyssari oli kesäkuun alussa. Elokuussa leikkauksen puolivuotis tarkastus ja sen jälkeen vielä fyssari tahtoo kerran nähdä miten on edistytty lomalla. Kouluun lähdetään pyörällä syksyn koittaessa. Sauva on vielä jossain huoneen nurkassa pölyttymässä, sinne se jäi fyssarikeikan jälkeen. Kuulemma pitää kokeilla siipiään. Jalka kuitenkin väsyy vielä. Kinkkaus alkaa kun matka menee liian pitkäksi. Pikku hiljaa matka pitenee, voimaa tulee enemmän ja ehkä tuo kinkkaava kävelykin saadaan jossain vaiheessa kuntoon (kinkkaa siis silloin kun rasittuu enemmän).
Poika on käynyt kesäharkoissa jo kokeilemassa sählyä. Harkat kun on kesällä höllemmät ni sinne on uskallettu kerran viikkoon laittaa kokeilemaan. Hyvin on mennyt ja koipi ei ole ollut kipeä (hiukan kinkkaa enemmän seuraavana päivänä, kun rasitusta on tullut..) Peleistä ei olla vielä edes uskallettu haaveilla, mutta syksyllä sitten katsotaan uudelleen miten jaksaa olla harkoissa mukana ja milloin voisi kokeilla pelaamista joukkueen "mukana".
Mitään rajoitteita meillä ei enää ole. Kaikkea saa tehdä sen mukaan kun jalassa vain tuntuu hyvältä. Saa kävellä, juosta, hyppiä, pomppia, uida, pyöräillä... Voitte ehkä uskoa miten helpottavaa on, kun toinen saa vihdoin taas olla lapsi ja mennä siinä missä muutkin, eikä tartte koko ajan katsoa perään (salaa) ja komentaa ettei nuin saisi tehdä. Valo on niin kirkas tunnelin päässä, olkapäät kevyet ja rinnalta vieritetty raskas taakka pois. Me niin nautitaan tänä kesänä!
Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt hyvin! Kesä on ollut loistavaa aikaa kokeilla siipiä ja näyttää kyllä vahvasti siltä, että tämän pojan siivet kantaa! Katsotaan siis mikä kontrollissa sanotaan ja aletaan sitten laskea päiviä ensi vuoden helmikuuhun, kun saamme raudan pois koivesta. Sitten vasta voidaan sanoa: Me voitettiin tää!!
Ehkäpä tulevalla Turun reissulta pitää jotakin TPS-kamaa etsiä ja laittaa sitten viestiä Herra Perrinille että nyt on musta-valkoistakin huoneeseen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hipsula kiittää kommenteista!