Maalla on niin hiljaista..
Kun katsoo ikkunasta pihalle ja vastassa on ensin kirkas ja kylmä syksyinen aamu,
voiko odottaa tai edes olettaa, että hetkeä myöhemmin tuo kirkkaus on peittynyt sakeaan sumuun?
Tuvassa on vain pienet jouluvalot päällä, keittiössä talon isäntä keittää aamupuuroa ja kahvin tuoksu leijailee makuukamariin. Tuuli ulisee lattialankkujen välissä ja lämpölaite puskee lämmintä ilmaa sisälle.
Maalla eletään oikeasti hetkessä. Ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan tässä ja nyt, niin kuvittelin itse.
Mies ja hänen perheensä on erimaata: aamulla pitää nousta aikasin, hommat alkaa heti herättyä ja pihalla pitää olla touhuamassa vähintään puolet päivästä. He ovat tottuneet kiireiseen maalaiselämään.
Ei tällaisessä maisemassa voi pitää kiirettä.. Sielun on annettava levätä. Masu-asukki rauhottui ja keuhkot täyttyivät raikkaasta ja puhtaasta ilmasta. Oli pakko vain olla hetki paikallaan ja kuunnella lintujen viserrystä lähipuissa. Ei tällaistä hetkeä saa kotona, vaikkei me ihan kaupungissa asutakaan, naapuri on silti ihan vieressä, ei tietoakaan täydellisestä rauhasta, hiljaisuudesta tai miettimistä että onko aika pysähtynyt, kun puun lehtikään ei värähdä..
Jo vuosia sitten tästä navetasta ovat eläimet lähteneet. Sillon ennen piha täyttyi eläinten äänistä, touhuavista lapsista ja kiireen keskellä juoksevista talon isännistä. Pihalla on hiljaista, sillä vahtikoirakin sai pari vuotta sitten paremman paikan reunan tuolta puolen. Vanha navetta seisoo silti ylväänä paikallaan. Maali rapiseen nurkissa, ovet harmaantuvat ja ikkunoissa on enemmän hämähäkin seittejä kuin päivän valoa.
Vanha talo seisoo vielä paikallaan.
Vintille ei ole enää mitään asiaa, lattia ei kestä kävelyä, mikäli siellä sellainen vielä paikoillaan on.
Nurkista vetää, kuisti on kolkko ja kylmä. Lämmintä vettä ei tule sisälle ja saunan virkaa toimittaa löylyhuone navetan perällä.
Autuaat 100 vuotta talo on silti palvellut perheitä useassa polvessa ja kuullut jos jonkin moista.
En enää tiedä monesko sukupolvi on menossa, mutta tällä hetkellä talossa elää silti sopuisasti kolme eri sukupolvea. Lapset ovat alkaneet pelkäämään taloa. Tuulen ujellus on pelottavaa yöllä. Hiirien juokseminen seinien välissä saa vetäisemään peittoa korkeemmalle korviin ja pikku hiljaa alkaa seinät notkumaan vanhuuttaan, lattia laineilee epätasaisuudesta ja mitään ei kannata enää edes koittaa korjata, sillä jos yhteen koskee, voi pian koko talon romahtaa.. Vanhassa on tosin se oma viehätys, jos sellaisesta tykkää.. Minä hieman vierestan tätä käsitystä, vielä 10v mukana olon jälkeenkin.
Miehen vanhemmat asuvat täällä vielä, mutta on pakko ollut heitäkin jo pehmittää ajatukseen, että joskus on ehkä lähdettävä. Talvet ovat ankaria, lumitöitä on paljon ja lämpimän veden puute sisällä on vain yksi ongelma muiden joukossa. Saunan lämmitys navessa alkaa käydä appiukolle kerta toisen jälkeen vaikeammaksi ja suuri talo alkaa olla liian iso kahdelle ihmiselle. Appiukkokaan ei enää ole mikään nuoripojjan kloppi vaan aikamies jo, yli seitsenkymppinen.
Ehkä toiset vain tottuvat ajatukseen, että täällä on synnytty ja tänne kuollaan.
Niin kuin ennen vanhaan.
En usko, että appiukkoa saadaan lapsuuden kodistaan muuttamaan mihinkään.
Meiän lapset on vasta pieniä, mutta heillä on takanaan jo useita muuttoja, eri paikkoja, uusia ystäviä
ja meillä vanhempina ei ole sitä käsitystä, että tässä asutaan sitten loppuun asti.
Mennään hetken mukaan, sinne minne tuuli kuljettaa ja eletään sen mukaan kun hyvältä tuntuu..
... joskus hiljaisuus painaa tämänkin oven viimeisen kerran kiinni...
... Sitten kun aika pysähtyy ja kaikki tämä jää taakse..
... Sitten kun sen oikea aika on..
Että oma koti on kullan kallis..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hipsula kiittää kommenteista!