Kelpaanko mä sulle enää? = Minun lapsuuteni

Ihan ekana: tähän kirjoitukseen nostatti kipinän tämä teksti.

Kuinka voi olla oikeesti tuollaisia kouluja!?!? Suomessa? Miksi kiusaaminen olisi jotenkin muka lapsen vika? En vain tajua! Siinä on kyllä arvomaailma pikkusen kaukana ytimestä..
Tai noh kyykyttäähän hallituskin mm. lapsiperheitä, opiskelijoita, vanhuksia ja työttömiä, joten
miksipä ei sitten sallittaisi kiusaamistakin, sama asiahan se loppupelissä on..


  * * *

Kun tässä alkaa oma ikä taas lähentyä seuraavaa tasavuotta niin oon miettiny TOSI paljon miten ja miksi minusta on tullu minä. Heijastuuko oma lapsuus lapsiini ja pystynkö edes vähän antamaan heille enemmän kuin mitä itse sain. Pystynkö säästämään heidät kiusaamiselta? Pystynkö pysymään läheisenä myös murrosiän? Olenko kohta enää äiti, jolle kaikki surut vuodatetaan? Olenko vielä vuosienkin päästä äiti, jolle kerrotaan kaikki?


Mä olen rikki.
Haavat on taas auki revitty, parsittu kiinni ja uudelleen hakattu auki.
Mä luulin päässeeni siitä eroon, mutta se roikkuu kintussa kuin takiainen
Se nauraa, se ivaa, se ei anna periksi, se kiusaa taas.
Ne on ne sanat, ne satuttaa, ne repii auki haavat.
Sydän on aivan liian raskas, kyllästynyt elämään..
Mä en jaksaisi enää kuunnella.
Mä en tiiä jaksanko mä enää elää. 
Miksen mä saa olla minä?
Miksen mä kelpaa kenellekkään?

Kelpaanko mä sulle enää?
Kelpaanko mä sulle enää, kun en ole kokonainen??
Kelpaanko mä sulle enää, kun en ole täydellinen?

Kelpaanko mä sulle enää, kun en ole ehjä?

Kelpaanko sulle tälläisenä,  riekalaista ehjäksi parsittuna?
Kelpaanko mä enää kenellekkään?
Saanko mä koskaan olla vain minä?

-Nipsu 13v



Minulla oli hyvä lapsuus, vanhemmat on aina olleet läsnä ja heille on ollut helppo puhua.. Ja soittaa kotiin kaatokännissä, et tuu hakee kotiin.. ;) . Osittain kuitenkin rankka, mutta hyvä. Turvallinen. Aito, välittävä. Koti oli rakastava, läheinen ja tärkeä. Kotiin oli aina hyvä mennä! Kotona ei koskaan tarvinnut pelätä palata..

Mä oon kokenut paljon, liikaakin. Enkä oo kaikkea ees kaikille koskaan kertonut. Mä oon hävennyt elämääni, oon hävennyt että juuri mä  jouduin kokemaan niin paljon kaikkea väärää, vaikkei vika oo minussa, ainakaan kokonaan... Mä olin vaan niiden silmissä erilainen ja sain leiman siitä liian varhain. Mä olin helppo kohde. Mutta mun lapsuus oli silti onnellinen. Mä sain olla lapsi.


Oli kavereita, oli serkkuja, oli mummot, pappa ja oli tädit ja sedät.

Jonkin aikaa ainakin, erilainen, vaihteleva, monimutkainenkin.. Mummoni kuoli kun olin 7v, muistan vieläkin mummolan tuoksun kun puut palaa takassa ja kevät tuoksuu ulkona. Muistan hetkiä, hämärästi. Muistan miten ryppyiset kädet taputti tai halasi. Muistan miten kammarin vaatekaapissa oli pieniä suklaalevyjä piilossa.. Ne maistui parhaimmilta vain mummolassa, muistan säilyttäneeni "viimeiseksi jäänyttä" levyä salassa vuoden, jonka jälkeen olin valmis luopumaan. Muistan nähneeni unia mummosta, todentuntuisia.  Muistan mummon tuoksun. Viihdyin mummolassa, viihdyin siellä serkkulassa vuosia sen jälkeenkin! Ne oli ihania hetkiä! Ainutlaatuisia, sai olla lapsi, sai olla nuori! Sai olla vapaa! Mulla oli paikka, jonne aina oli hyvä mennä, jonne aina sai mennä, jossa aina oli hyvä olla! Jossa otettin aina ilolla ja hyvillä mielin vastaan, jossa oli eno ja T-täti, serkut... Jossa tunti olonsa aina kotoisaksi. Kiitos tästä sinne T-tädille ja T-enolle! (ja serkuille!)  Mun mummolani! Mun toinen kotini! Edelleen tunnen hyvää oloa kun käyn Karstulassa, siitä on jotenkin tullut toinen kotini! Silkkaa sattumaa että mieheni on myös Karstusia.

En muista ensimmäisiä vuosiani ollenkaan, kuten ei varmaan moni muukaan. Mä muistan hetket kun tultiin "kotiin" Jyväskylään. Mun kotini on Kuokkalanpelolla, Mun muistot on sieltä, mun ystävät oli sieltä.. Mä muistan kun muutettiin 1989 Pellolle, jossa oikeesti ravasi hevosia pellolla, tiet oli hiekkaa ja taloja tuskin lähistöllä! Nyt tuo pieni peltoaukea on täynnä taloja, aivan vierivieressä, asvalttiteitä, puistoja, kauppaa, ei näy kunnolla hevosen harjaakaan ... Kotipihassa oli ihania ystäviä. Vaikka me riideltiin kaksosten kanssa paljon, leikittiin paljon enemmän. Oltiin kuitenkin kaikki kaikkien ystäviä, iällä ei ollu niin väliä! Muistan hipat, lipunryöstöt, kirkkikset, lumilinnojen rakentelut.. Saatiin olla lapsia.  Tiet lähti kaikkien kanssa eri suuntiin ajallaan.. Meiän perhe vaan jäi.. ja on siellä edelleen, toistaiseksi.. Pihan valtikka vaihtaa pian omistajaa.. Luulen.

Päiväkoti Taikalamppu on siellä myös edelleen. Jylhänä ja maisemaan sulautuvana se seisoo paikoillaan, muuttumattomana. Tosin paljon hienommat pihavälineet siellä nyt on kuin 20v sitten! Käynti pihassa herätti muistoja. Muistan kun uitiin käsipohjaa altaassa ystävien kanssa. Muistan kun pelattiin pelejä/laulettiin salissa.  Muistan nukkarin "linnan", jonne johti portti, muistan korituolin, jossa sulle laulettiin synttäripäivänä. Muistan nukkekodit, puutyöpenkit ja muistan opettajat.. Me oltiin naapurin lasten kanssa ensimmäiset lapset siellä hoidossa. Hoitajat oli tuttuja vuosia ja vielä pari vuotta sitten sieltä kuului iloisia huutoja: "Mitä Nipsulle kuuluu??" Aivan mahtavaa, oon ollu jollekin "unohtumaton", kun vielä lähes 20v myöhemmin minut tunnetaan! Siellä sain olla lapsi, muistoja on vaikka kuinka paljon. Mä olin normaali, mulla oli ystäviä, mut hyväksyttiin sellaisena kuin olin. Mä olin minä! Mä sain olla ihan oma itseni!

Kouluun lähdin ystäväni H:n kanssa. Isit oli mukana.. En tiiä haluttiinko me enemmän et ne tulee mukaan vai et ne jäis pois matkasta, mutta muistan kuinka jännitin koko matkan ja kävellen tuo kilometri tuntui kestävän ikuisuuden... Koulun pihalla oli liikaa ihmisiä, liikaa vieraita naamoja.. Muistan miten isolta pulpetti tuntui ja millainen pelle seikkaili eppuluokan kirjoissa esitellen kirjaimia. Muistan kuinka kipitettiin lujaa syömään viereiseen rakennukseen sateella ettei kastuttaisiin ja kuinka oli hurjaa kiipeillä puolapuilla tai köysissä salissa. Kuitenkin tykkäsin niin paljon meiän Maija opesta! Meni vuosi jos toinenkin.. Sitten alkoi kiusaaminen.. Pienestä, ujosta ja herkästä se tuntui isolta möröltä.. Ensin harmittomana naljailuna, sitten se vaan kasvoi.. Eikä opettaja uskonut.. Vika oli minussa, kun olin niin ujo, herkkä, hiljainen  ja herkästi punastuva.. Minun vikani, minun piti siis itse kestää huudot, irvailut ja nälvimiset..  "Kasvata kuori tai sulje korvasi, älä välitä, kyllä se loppuu" Oih, olisipa ollut noin helppoa, ei Maija tiennyt, eikä Tuomo uskonut..  Monena aamuna muistan miettineeni että jos en lähtisikään kouluun, ei kukaan huomaisi puuttumistani.. Jos vaan katoaisin.. Huomaisiko kukaan?  Huolestuisiko kukaan?

... mutta olin liian tunnollinen. Löntystin kouluun odottamaan mitä V, J ja muut pojat (ja tytöt) nyt ovat taas keksineet nälväilyn aiheiksi.. Jokainen irvailu oli kuin puukon isku mahaan. Kyyneleitä en joka kerta pystynyt räpyttämään pois silmistäni. Hengittäminen oli vaikeaa ja muistan kuinka joku kerran sanoi, että katso vain muualle, älä sano mitään - se on heille pahempaa kuin se että rupeat vastaan väittämään.. Mä yritin, mutta kyynelsilmin mä aina poistuin ja sain siitäkin huudot ja nälväilyt perääni.. Mutta kaikkein  pahinta oli se, ettei siihen puuttunut kukaan. Kukaan ei uskonut, että mulla oli paha olla. Kukaan ei uskonut, että MULLE se oli iso juttu. Mä kärsin! Eikä kukaan aikuinen puuttunut.. "Sulje vaan korvasi"..Miksei opettaja voinu aukaista niitä korviaan niille sanoille, mitä mä sanoin.. Mä sulkeuduin. Turha on kenellekään sanoa, mä oon yksin.

 Oman lapsen kodalla olen heti ottanut yhteyttä kouluun, kun jotain on lapsi kotona maininnut. En IKINÄ tahdo lapseni joutuvan miettimään että hyppäisinkö auton alle, jottei tarvitsisi mennä kouluun kuuntelemaan mitä toiset on tänään keksineet irvailuiksi..

Oli niitä hyviäkin hetkiä. Oli ihania ystäviä. Oli helppoja päiviä. Oli hetkiä, jolloin tuntui kuin olisin ollut normaali koululainen toisten kanssa samalla viivalla..Oli hauskoja ryhmätöitä, hyppimistä hyppynarulla koko luokan voimin (28 oppilasta!). Oli kivoja käsityötunteja (varsinkin se, jossa opetin opettajalle kuinka housut ommellaan, kun ope itse ei tiennyt! ) Meillä oli ihan kamala enkun opettaja, jolle sitten kerran jos toisenkin tehtiin jekkuja: piilotettiin karttakeppi, viritettiin ansa ovelle, suljettiin ovet luokan puolelta ja kiivettiin ite ikkunoista pihalle karkuun.. muuten se varmaan olikin yksi syy miksi enkku ei luonnistu vieläkään, se opettaja oli pelottava! Karttakeppi heilu ja sormet oli pidettävä pöydällä..

Yläasteella sitten toivoin ettei samoja luokkakavereita tulisi samaan luokkaan, mutta toisinpa kävi. Lähes puolet oli vanhan luokkani oppilaita, joten kiusaaminen jatkui, jollakin tapaa koko yläasteen.. Pahin oli se, että ne joita luulin ystäviksi, käänsivät selkänsä ja puukottivat oikeen kunnolla selän takana. Repivät koko elämän auki koulun käytävällä ja levittelivät huhuja pitkin koulun käytäviä. Mustamaalasivat, haukkuivat ja löivät lyötyä. Mun ihanat ystäväni.. Suuri kiitos Teille!



Olin niin yksin. Tuhrustin pahaa oloani runoihin ja teksteihin, joita löytyy parin vuoden ajalta yli 500.. Olin niin mitätön, olin niin arvoton, etten oikeesti ees tiiä miten jaksoin taistella tieni eteenpäin. Löysin sydänystävän eri luokalta ja rippikoulun jälkeen tajusin että ei elämä tähän kaadu, mä oon vahvempi kuin ne ja mä aion rämpiä ylös suosta, vaikka väkisin.

Ja mähän rämmin..

Suosta oli vaikea nousta ylös, sillä sen reunat oli todella jyrkät ja liukkaat, mutta mä pääsin sieltä ylös. En olis siihen varmaan pystyny ilman ystäviä, joita isoskoulutuksen kautta tapasin. Niissä kaikissa oli jotain sellaista energiaa, ryhtiä, mieletöntä elämän halua, että mun oli päästävä taas elämään kiinni! Se energia oli niin tarttuva ja niin kiitollinen olen heistä! Kiitos S, N, T, K, H ja muut... <3 Ne kaikki oli niin energistä sakkia, jotka hyväksyivät minut minuna, joten mä sain voimia nousta jaloilleni. Huterasti heiluen, mutta kuitenkin. Mä suljin korvani irvailulta ja pikku hiljaa se ininä korvan juuressa hiljeni...

Onneksi kaikki loppui kun pääsin ammattikouluun, meillä oli alusta asti aivan mahtava luokka! Jokainen tyyppi oli erilainen yksilö ja niin vahvoja persoonia, että luokasta löyty joka tason tieto-taitoa. Oltiin jokainen hyvä jossain ja saatiin luokka toimimaan loistavasti yhteen. Meillä oli huisin hauskaa aina! Vaikka kyökin puolella sitten eräs opettaja- keittiömestari M.Lehtinen oli sitä mieltä että meiän luokka on arvotonta pohjasakkaa, koska ei keskitytä nousujohteiseen ja pelkästään ruoanlaittoon, vaan käydään samalla lukiota! Voin kuule kertoo, että kyllä meistäkin jotain tuli! Meiän luokkahan se vasta töitä teki! Jokainen sai valkolakin lisäksi ammatin (minä ja T saatiin 4 vuodessa kolme tutkintoa) ja eteenpäinkin on jokainen päässyt ja vieläpä pitkälle!

Mulle perhe on ollut tosi tärkeä koko ajan, heille mä olin normaali, heille mä olin mä. Alkuun mä kerroin näistä kiusaamisista kotona, mutten muista miten siihen reagoitiin.. Vanhemmat ei lähteneet viemään asiaa eteenpäin vaan kannustivat minua olemaan oma itseni, unohtamaan muut, keskittymään omaan tekemiseen. Mä ytirin. Sitten mä en enää jaksanut asiasta mainitakkaan. En sanallakaan, kaikki oli hyvin. Linnottauduin huoneeseeni, kirjotin pitkiä viha-kirjeitä päiväkirjaan ja purin oloani itsekseen.. Paransin itse itseäni.. Purin sydämen surut teksteihin, joita kukaan ei koskaan sitten lukenut. Rustasin runoja, joiden teemat vaihteli vihan, kuoleman ja pettymysten välillä.. Mä sain kirjottamalla kaiken sen paskan pois mielestä ja pääkopasta, olo keveni ja mä jaksoin taas olla itseni. Kohdata taas huomisen..

Lopulta elämä sitten toi eteen miehen, kodin... lapset...  Muuttoja, muutoksia, vaihtuvia ystäviä, naapureita, työkavereita...
Miehen ja lasten myötä ne muutamatkin jäljelle jääneet ystävät on kaikonneet. Tiet vei erisuuntiin, on niin raskasta ja vaikeaa pysyä läheisinä kun näkee vain pari kertaa vuodessa.. En kerennyt/jaksanut pitää enää yhteyttä, hetken päästä en enää kehdannut soittaa ja lopulta numerot katosi puhelimesta, osoitteet kalenterista ja sänköpostit netin kiemuroista.. Ei vaan ollut enää energiaa pitää suhteita yllä. Liian raskasta, kaikki jäi oman arjen ulkopuolelle...

Nykyään on kuitenkin naapurit, työkaverit ja muutama muu ystävä, joka on säilynyt vierellä. Joku väittää että kotiäitiys on yksinäistä, juu jollain tapaa se kuvaa minua. Mun arki pyörii vain kodin ja työn ympärillä ja kun se työ on kotona ei paljoo ole verkkoja heitelty järveen. VauvaArki on väsyttävää (mä kun elin eka vauva-arjen jo 20 v) ni ei siinä kauheesti tehny mieli viettää aikaa kavereiden kaa, kun ne juos baareissa metsästämässä miehiä. Mä tahdoin olla kotona ja nauttia tuhinasta, joka kuulu vierestä. Nyt kun olis jo vähän omaakin aikaa niin nämä kaverit taas ovat kiinni siitä vauva-arjessa, joka mulla on jo takanapäin, suurimmaksi osaksi. Nyt voisikin alkaa miettimään sitten niitä kaveritreffejä taas, joissa näkis sekä äitejä, että lapsia..

Ja nyt alkanut käydä omaa lapsuutta läpi tarkemmin tän tekstin kautta niin toivon vaan ettei omat lapset joudu samoja asioita kokemaan. Toivonut, että lapset pääsisi helpommalla. Toivonut, että lapset osais arvostaa ystävyyttä enemmän ja toivon etteivät he joudu kiusatuksi tai koskaan kiusaa muita! Toivon, että lapset osaavat arvostaa ystäviään ja olla yhteydessä, vaikka se välillä vaatiikin aikaa.

Lapsilla on mummu ja pappa, mummu ja äijä,  on tädit ja setä, eno... Suuri suku... On tukea, turvaa.. Turvallista aikuista läsnä.. Usein ja tarvittaessa. On pitkä liuta kavereita koulussa, eskarissa ja naapureina.. On luotu turvallinen lapsuus. Lämminhenkinen koti.. Kyllä meilläkin välillä myrskyää ja mustat pilvet peittää katon, mutta yhtäkään iltaan ei ole, etteikö lapselle olisi sanottu kuinka ihana, rakas ja ainutlaatuinen hän on.. On koitettu antaa kaikki se, mitä lapset tarvitsevat: rakkautta, lämpöä, läsnä oloa ja eniten kuitenkin eväät selviytyä haasteista. .... .... ...

...... .....  vain ne serkut puuttuu..

Aika näyttää kuinka pitkälle näillä eväillä päästään. Toivottavasti läpi elämän!

Toivottavasti olen osannut kokemuksellani näyttää että jokainen erilainenkin ihminen on ystävyyden arvoinen. Mulla ei oo erityispiirteitä, "sairauksia" tai kirjainyhdistelmiä, mä olin vain liian herkkä ja ujo ja se oli joillekin liikaa.. Kukaan ei ole täydellinen, mutta kaikilla meillä on omat vahvuutensa, omat heikkoutensa ja yhdessä voidaan saada aikaan paljon vahvemmat yksilöt.. Mä olen tarttunut puhelimeen ja laittanu monelle ystävälle tämän tekstin johdosta viestiä ja todennut, että siellä ne ystävät on edelleen. Kaukaisina, mutta edelleen muistaen kuka sinä olit. Kysellen kuka olet nyt? Juttu jatkui siitä mihin se jäi ja purot kurovat umpeen vuosien railon...



 Joskus tekisi silti mieli huutaa kovaa - Minä selvisin!!

Kertaakaan en ole kuullut varsinaista anteeksipyyntöä keneltäkään, enkä sitä oo  oikeestaan edes kaivannut, enää. Ehkä ne kiusaajat tarvitsivat vain jonkun väylän, jota pitkin piti saada oma paha olo purettua.. Mä olin oivallinen kohde, herkkä ja ujo. Mä itkin helpolla, mä punastuin ja nolostuin helpolla... MUTTA Mä Selvisin! Miten paljon mä autoinkaan Teitä voimaan paremmin?! Pitäisikö Kiittää!??

Kuitenkin yksi näistä on tullut mulle jälkeen päin juttelemaan: "oltiin sulle vissiin aika tylyjä sillon, mut tiedäthän, siinä oli vähä kaikkee muutakin taustalla."... Sain halinkin.. Ja mun teki niin mieli vaan huutaa.... 




Juha Tapio - Kelpaat kelle vaan