Synnytyspelko

Synnytyspelko on ihan aiheellinen pelko. En ole sitä itse keksinyt tai koita luistaa normaalista alatiesynnytyksestä, vaan kärsin ihan oikeesti pelosta, joka liittyy synnyttämiseen ja synnytyksen jälkeiseen elämään. Jokainen synnyttäjä jännittää jollakin tavalla tulevaa synnytystä, jokainen synnytys ja synnyttäjä on silti yksilö. Noin 6-10 % kaikista odottavista äideistä kärsii synnytyspelosta. Voimakas synnytyspelko sen sijaan on haitallinen sekä äidille, raskaudelle, että synnytyksen kululle. Pelkoa hoidetaan pelkopolikäynneillä, joissa mukana on kätilö, lääkäri ja mahdollisesti myös joku muu pelkoihin perehtynyt henkilö. Psyykkiset ongelmat lisäävät synnytyspelon riskiä ja erityisesti raskausajan masennus on yhteydessä synnytyspelkoon. Myös muut elämää kuormittavat asiat saa synnytyspelon tuntumaan kohtuuttoman suurelta. Synnytyspelkoa ei suoraan hoideta sektiolla, vaan siihen voidaan päätyä monien asioiden saattelemana. Sektio on aina suuri leikkaus ja siinä on monia komplikaation vaaroja, sekä äidille, että lapselle. Pelkoa yritetään hillitä käymällä pelkopolilla ja myös synnytyshuoneen näkeminen saattaa autta joitakin synnyttäjiä. Pelkopolin tarkoitus ei kuitenkaa ole pakottaa ketään synnyttämään alakautta vaan auttamaan synnyttäjää miettimään synnytyksestä myönteistä ja luottamaan omiin kykyihinsä.

Älkää tuomitko minua. On vain pakko purkaa kasvavaa huolta sisältäni, ahistaa..

Pelkään montaakin asiaa tulevassa synnytyskessä ja eniten pelkään sitä, ettei pelkoani oteta vakavasti. Viimeksi kävi niin. Luvattiin kuu taivaalta ja sain vain vettä niskaani. Pelkään sitä, että minut tänään käännytetään ovelta kotiin ja sanotaan, että nähdään synntyksessä tammikuussa. Pelkään, että en saa apua. Pelkään itse synnytystä alakautta, vaikka se normaalein ja "turvallisin" tapa onkin. Minulle jäi alatiesynnytyksestä sen verran suuret traumat, etten tahdo oikeasti kokoa sitä turvattomuutta, heitteille jättöä ja epävarmuutta enää koskaan. En tahdo pelätä, mutta nyt olen pelännyt jo yli 5 vuotta, aika alkaa käydä vähiin, kun äitiysloman alkuun on 2 kuukautta. Itse pelkään ja ressaan ihan kauheasti, koko ajan ja pelko on päälimmäinen tunne koko ajan, arjessa ja unissa. Näen painajaisia ja useat painajaiset on käyneet toteen, joten pelkään oikeesti, että niissä on jotain perää. Tahtoisin suunnitellut sektion sen takia, että pääsisin tästä epävarmuudesta ja ressistä eroon. Voisin nauttia loppuraskaudesta, kun pelkoon liitetty alatiesynnytys jäisi pois. Synntys saa aikaa ahistusta, hengitysvaikeuksia, paniikkikohtauksia.. Ressi ei ole hyväksi vauvalle, nyt sitä on jatkunut jo 24 viikkoa. Olen ollut sairaslomalla asian takia, perheet on alkaneet pelkäämään vauvan puolesta ja ressaamaan sitä, tuleeko vauvasta täysijärkinen, kun itse ressaan koko raskauden ajan..On sanottu, ettei saa verrata raskauksia tai  synnytyksiä keskenään, mutta huomaan vertaavani: eka raskaus oli kevyt ja helppo, toinen oli vaikea ja kolmas ei oo helppoa päivää näyttänyt vielä.. Eka synnytys oli miellyttävä kokemus, toinen oli kuin isku vasten kasvoja ja kolmannen kohdalla olen kieltänyt koko synnytyksen olemassa olon. Suurin syy pelkoon on kuitenkin huono synnytyskokemus viime kerralla ja sen vaikutus arkeen palaamisessa. Lisäksi se, että vauva on tälläkin hetkellä väärinpäin, lisää pelkoa: en aio edes harkita alakautta synnytystä, jos vauva on väärinpäin! Pelkoon on vaikuttanut vaikea raskaus ja uupumus, masennus ja kaikkien näiden asioiden summa.. 

Kerroin pelostani myös täällä..

Alla synnytyskertomuksia edellisistä raskauksista.. Ei ole pakko lukea, jos tulee helpolla pahaa oloa..

Takana minulla on siis kaksi synnytystä, toistensa vastakohdat. Ensimmäinen oli perätilan takia suunniteltuu sektio, jossa kaikki meni sujuvasti ja ilman ylimääräisiä ressiä ja kiireettömässä ilmapiirissä. Hoitajat oli ystävällisiä ja ottivat minut ja miehet huomioon jokaisessa asiassa ja kävivät kyselemässä mitä mielessä pyörii ja onko kysymyksiä tai mieltä askarruttavia asioita, joista tahtoo puhua vielä ennen leikkaukseen menoa. Oli luottavainen, turvallinen ja miellyttävä olo itsellä ja rauhallisuuden takia en pelännyt yhtään, vaikka leikkaus on aina leikkaus. Kaikki meni hyvin. Salissa 20 min myöhemmin syntyi terve poika. Se päivä oli rankka, sektiohaava oli tietenkin arka ja epämiellyttävän tuntuinen, mutta tulokas sai kaiken sen tuntumaan normaalilta. Olin ekaa kertaa pystyssä samana iltana, koska mun piti vaihtaa jostain syystä sänkyä toiseen, seuraavana päivänä kävelin jo vessaan itse ja suihkuunkin pääsin. Jalat oli haparat kuin vasikalla ensimmäisten askelten aikana, mutta helpotti pikku hiljaa.. Mies hoiti vauvaa, sillä itse en saanut nostella ja sängystä käsin se oli äärimmäisen vaikeaa muutaman päivän ajan, sitten se helpotti. Olin kotona ja normiarjessa heti kiinni ja tehtiin pojan ja koiran kanssa lenkkejä jo 2 viikkoa synnytyksen jälkeen. Ei ollut mitään vaivaa tai elämää hankaloittavaa asiaa. Inhottavinta oli ehkä tikkienpoisto ja tunne kun niitä poistava henkilö sanoo oh-nou, haava oli toiselta puolen auki, mutta siihen laitettiin vain perhoslaastarit ja se parani hyvin.

Toinen raskausaika 1.5v myöhemmin sai sitten pelon nousemaan korkealle, osaksi siihen liittyi se että raskausaika oli myrskyävää: pahoinvointi kesti aamuisin useita tunteja, 16 viikkoa. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun istutin pojan tv:n ääreen ja katosin itse vessaan halailemaan pönttöä. Aamupahoinvoinnin jälkeen selkä alkoi rasittua ja arjesta tuli tuskaa. Pienet arjen asiat tuntuivat suurilta ja niiden suorittaminen oli liian rankkaa ja raskasta. En tiedä  mistä pelko loppujen lopuksi sitten lähti liikkeelle, mutta painajaiset jatkuivat joka yö, nukuin huonosti ja pelkäsin lapsen puolesta, koska oma oloni oli huono. Supistelut alkoi 3 kk ennen laskettua aikaa ja ne teki kipeää, niitä tuli joka päivä ja pienestäkin. Nivusen kipu oli valtava ja joka paikkaa kolotti, migreenikohtauksia tuli usein ja pari kertaa pyörryinkin niin, että mies vei minut ensiapuun. Kotityöt jäi tekemättä. En saanut masennukseen sairaslomaa neuvolasta, koska olin kotona lapsen kanssa, sanottiin vain että ei tarvitse repiä itseä joka suuntaan vain keskittyä oleelliseen ja siihen, että jaksaa arjen tärkeimmät asiat: lapsenhoidon ja ruoan, niillä pärjää jo.. Synnytyspelkopolilla minulle vain sanottiin, että kaikki mitä pelkona olet meille kertonut on mielikuvituksen tuotetta, älä katso enää tv:tä ja koita ottaa rennosti. Hyvin menee, saat kaiken tarvittavan kivunlievityksen, tuen, luottamuksen ja muut tarpeet, mitä tulet tarvitsemaan. Kirjoitetaan se tänne ylös niin hoitajatkin sitten tietää.. Luotin tähän ja sain katua pahemman kerran. Mikään ei mennyt niin kuin oltiin yhdessä "synnytystapaa ja toivomuksia" laitettu ylös. Kätilöt lähetti kotiin kolme kertaa, koska synnytys ei ollut alkanut. Supistelut oli 2-7 min välein monta tuntia, kipeinä ja halusin kipuihin jotain lääkettä: sain matkalipun kotiin, ilman kummempia tutkimuksia. Viimein ne otti sisään kun en suostunu enää lähtemään kotiin, olin niin kipeä supisteluista, etten pystynyt itse kävelemään tai seisomaan. Sain särkylääkettä ja käskyn nukkua. Seuraavana aamuna alkoi sitten supistelu 7 min välein ja siitä pari tuntia myöhemmin oltiin jo 5 min ja puolen päivän jälkeen aloin panikoida ja vaatia järkyttäviin kipuihin jotain muuta kuin buranaa ja banadolia.. Sain oksitosiinia ja kalvot puhkaistiin. Tässä vaiheessa luonani oli ollut jo neljä eri hoitajaa eikä kukaan tiennyt milloin saan syödä, saako syödä, milloin saan lisää lääkettä tai saako sitä antaa lisää. Kukaan ei tienny millon epiduraali saadaan laitettu ja kukaan ei osannut auttaa siihen järkyttävään, jyskyttävään kipuun joka tuntui jatkuvana puukkojen lyömisenä nivuseeni. Kerroin heille, että pelottaa ja voin pahoin, mutta he eivät reagoineet muuten kuin sanomalla: jokainen äiti pelkää, siihen auttaa vain synnytys. Pahoinvointiin he toivat kupin johon oksentaa. Oltiin huoneessa miehen kanssa kaksin, hän oli lievästi paniikissa, koska minä vain itkin ja huusin, kun sattui ja kukaan ei auttanut siihen kipuun. Paniikkikohtauksen aikaan sain paikalle kätilön ja paperipussin, sekä tylyt sanat: koita hengittää rauhassa. Huusin hänelle päin naamaa, että voi painua helvettiin. Vasta kolmen jälkeen saatiin epiduraali ja huoneen vaihto synnytyssaliin. Sain nukuttua jonkun aikaa, mutta se viiltävä kipu nivusessa oli jotain niin tuskaista, että itsestäni tuntui kuin leijuisin vain huoneen katossa ja katselisin itseäni sieltä käsin. En ollut enää tässä maailmassa ja se kuvottava tunne vain paheni. Pelkäsin kaikkea ja olo oli niin turvaton, heitteille jätetty ja onneton, että itkin ja oksentelin yhtäaikaa. Hengitysvaikeuksiin sain maskin naamalleni, mutta siitä tuli vielä pahempi olo kuin aikasemmin. Epin jälkeen jaloistani katosi tunto täysin, en pystynyt liikuttamaan niitä ollenkaan, mutta se viiltävä kipu nivusessa oli tallessa, jatkuvana piinana. Olin aivan loppu, silmät vain pyöri päässä, pyörrytti ja teki pahaa. Pyysiin ja anelin päästä leikkaussaliin, mutta minun käskettiin vain puskea. Tästä epiduraalin ja itse synnytyksen vaiheista minulla ei ole mitään muistikuvia: aikaa siinä välissä on yli 3 tuntia, mutta minusta tuntuu, että en ole ollut siinä läsnä ollenkaan. Kai siinä on välillä pitänyt punnertaa (sillä muistan huudot: Ole nyt vain hiljaa ja ala puskea vauvaa ulospäin!) Välilihaa piti leikata ja jotain sisäisiä lihaksia myös, koska pää ei mahtunut, tikkejä tuli 12 ja se oli toiseksi pahin kipu ikinä, mitä olen kokenut. Tytön pää ei mahtunut vaan häntä autettiin imukupilla ja jollain muulla laitteella (synnytyskertomuksen mukaan, en saa selvää mikä laite se on ollut) Tytön sydän äänet heikkeni ja loppuivatkin jossakin vaiheessa..

Tytär syntyi yli 16 synnytyksen ja 15 min ponnistelun jälkeen, elämän iloksemme, ainoa positiivinen asia. Kätilö sanoi, että synnytys oli ollut normaali ja mennyt loistavasti: Kysyin että miten he ottivat huomioon pelkoni, pahoinvointini ja toiveeni (hän kohautti olkiaan) ja minä käskin hänen painua helvettiin. Kävin suihkussa ja sitten päästiin huoneeseen. Mies käskettiin tunnin jälkeen kotiin, koska vierailuaika oli ohi ja minä jäin yksin lapsen kanssa huoneeseen, jossa ei ollut edes vessaa. En päässyt itse sängystä ylös, kukaan ei tullut auttamaan, vaikka soitin kelloa ja ruoaksi sain kupillisen limppistä kiisseliä ja kupin kahvia (en edes juo kahvia!) En saanut tyttöä yksin nostettua sängystään viereeni ja kätilö tuli huoneeseen kerran sen illan aikana, hakemaan roskiksen. Kysyin samalla voisiko auttaa nostamaan lasta syliin (kun tyttö huusi kuin syötävä, enkä saanut tarpeeksi hyvää otetta hänestä, että olisin uskaltanut nostaa syliin) niin kätilö vain sanoi, että tulee kohta, kun pitää viedä nyt roskat ja kädet on likaiset.. Odotin jonkun aikaa, mutta ketään ei tullut, vaikka soitin kelloa. Sit meni hermo: nappasin tytön kapalosta vain kiinni ja riuhtasin hänet sänkyäni päin, onneksi matka ei ollut pitkä, mutta muuten en häntä olisi saanut syliin asti. Särkylääkkeitä sain vasta seuraavana aamuna kuuden jälkeen, koko yönä en nukkunut, kun oli niin järkyttävä, jyskyttävä, kamala kipu alakerrassa, että itkin ja yritin pysyä rauhallisena.. Nukahdin lääkkeiden annon jälkeen ja heräsin vasta yhdeksän aikaan, silloin aamupala oli jo ohi, ja huoneeseen tullut kätilö vain tokas yks kantaan, et seuraava ruoka on yhdentoista aikaan, ole silloin jonossa niin saat ruokaa, ei täällä palvella ketään! Olin syönyt edellisenä iltana kotona iltapalan kahdeksan jälkeen, joten nälkä oli aivan valtava.. Veden tilalle sain mehua, muuta eivät voineet antaa.. Kanttiinista saisi ruokaa, kun menee itse ostamaan: ja minä kun en päässyt itse edes sängystä ylös ja vessaan! Onneksi mies tuli ennen ruokailua ja haki sitä minulle niin ison annoksen, että söi itekin siitä.. Pääsin hänen avullaan vessaan ja sain tytönkin takaisin sänkyynsä kainalostani.. Ainoa mikä toimi oli lääkecoctailit, niitä tarjottiin aamusta eteenpäin jatkuvasti, otin jokaisen lääkkeen minkä sain ja silti tuntui ettei kipu loppunut hetkeksikään.. En saanut yhtään postiviisistä tai kannustavaa sanaa keneltäkään hoitajista. Lääkäriltä sain kaksi sanaa: hyvin paranee. Tahdoin samantien kotiin! Tuntui kuin olisin saanut vankeustuomion, ja paha olo oli jatkuvaa. Teki vain mieli kotiin läheisten pariin ja tuttuun ympäristöön. Olo sairaalassa oli tuskaa ja kirjotin siitä kaksi sivuisen palautteen ennen lähtöäni palautelaatikkoon. Kuukausi myöhemmin sain vastauksen: pahoittelemme saamaani palvelua.

Kotiin päästyämme arki oli tuskaa. En pystynyt kiipeämään portaita yläkertaan itse, mies kantoi minut ekat 2-3 kk. Aamulla hän kantoi minut ja lapset alakertaan ja kaikki tarpeelliset tavarat: vaipat, vaihtovaatteet, puhelimet.. Istuminen oli tuskaa, alakerta oli niin hellänä, että jokainen pieni liike teki tuskaa ja silmissä vilahti mustaa joka kerta kun liikutti jalkaa tai hengitti. Särkylääkkeitä söin 3 kk. Vessassa käynti oli tuskaa, käsisuihkun piti olla päällä koko ajan ja silti valui kyyneleet joka kerta. Kävelemään pihalle pääsin 2 kk synnytyksen jälkeen, ihan kotipihaan ja sekin teki tuskaa. Seisomaan pystyi ekan 2-3 kk aikana vain 10 min kerrallaan, sit oli pakko päästä istumaan tai makaamaan, teki heikkoa. En ollut arjessa mukana ollenkaan ja masennus iski jälleen. Kaikki kotityöt jäi miehelle, joka koitti hoitaa niitä töidensä jälkeen. Myös toki perheistä oli apua. Vannoin etten koskaan enää synnytä alakautta, tätä tuskaa en tahtoisi kenellekään.. Neuvolan täti oli neuvolassa ihmeissään että miten oon niin kipee ja miksi mitään kipua lievittävää ei oo annettu lääkäristä. Hoitaja oli mahtava!

Kohta pitää lähteä pelkopolille, pelko on nyt ihan taivaissa ja kyyneleet on silmissä. Oon koittanu saada nämä asiat kirjotettua paperille, niille kahdelle A4, jotka sieltä tuli esitäytettäväksi, tosin minulla meni aika monta ylimääräistäkin riviä.. Paperit on aivan täynnä tekstiä ja ajatuksia tässä syksyn ajalta.. Kohtahan se sitten nähdään pakotetaanko tälläkin kertaa kohtaamaan pahin pelko vai saanko rauhan ja yrittää nauttia loppuraskaudesta ilman ylimääräistä ressiä. Vatsaa kivistää, vauva on levoton, itselläni pukkaa paniikkikohtaus päälle, kädet hikoilee ja olen käynyt jo pari kertaa halailemassa vessan pönttöä..
Joudun menemään yksin, sillä mies ei töistään pääse, toisaalta ihan ok, sillä hän on kuullut ruikutukset ja valitukset jo 24 viikon ajalta, joten ei varmaan tahdo enää kuunnellakaan samaa satua.. Miehen siskon sain kyyditsemään ja hän pystyy olee sen ajan lasten kanssa. Aikaa piti varata 2-3h, joten täytyy ottaa jotain evästä mukaan, sillä ruokaa en oo pystyny syömään ollenkaan..





Mustissa alkuteksteissä on faktaa haettu:
 Terveyskirjasto täältä
Synnytyspelko täällä
vauva.fi täällä